Tässä nyt jo parin vuoden ajan äitini yksi hyvä työkaveri on sairastellut syöpää. Se on aina leikattu pois, mutta kuten usein syövät ovat sitkeitä sissejä ja ne uusiutuvat, niin kävi tässäkin tapauksessa. Äiti on tietysti ollut huolissaan ystävästään, koska hän on tärkeä äidille. Sisimmässään äiti on tiennyt, että ei ystävä selviä syövästä, vaan lopulta niin tulisi käymään, että tämä menehtyisi. 

Ja nyt niin käy. Äidin ystävä on viety johonkin saattokotiin, eikä ketään ole päästetty vierailemaan sinne enää tänään. Luulempa vain, että huomenna häntä ei enää ole. Hänen ruumiintoimintonsa ovat hiipuneet parin viimeisen päivän ajan. Isän mukaan äiti on ollut tänään ihan hajalla. Minä ymmärrän äitiä hyvin. Itsekin jopa itken täällä, vaikka en edes kovin hyvin tunne äitini ystävää. Hän on vain niin nuori että sitä on vaikea käsittää, että miten joku voidaan viedä pois meiltä. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka ansaitsisivat kuoleman. Vaikka näin ei saisi ajatella. Minusta silti 27-vuotiaan naisen elämä olisi vielä edessä, eikä takana päin.

Eniten pelottaa äidin puolesta. Hän kun ei ole muutenkaan kovin vahva ihminen, siis henkisesti. Jotenkin osaan jo odottaa sitä, että Koskenkorvaa uppoaa tiuhaan tahtiin hänen elimistöönsä ja puhe alkaa sammaltaa. Toiseksi minä pelkään itseäni, koska itse olen huolissani äidistä. Enkä myöskään itse henkisesti vahva. Tästä pitää vain selvitä. Kaikin voimin.

<3