Ja nyt niin käy. Äidin ystävä on viety johonkin saattokotiin, eikä ketään ole päästetty vierailemaan sinne enää tänään. Luulempa vain, että huomenna häntä ei enää ole. Hänen ruumiintoimintonsa ovat hiipuneet parin viimeisen päivän ajan. Isän mukaan äiti on ollut tänään ihan hajalla. Minä ymmärrän äitiä hyvin. Itsekin jopa itken täällä, vaikka en edes kovin hyvin tunne äitini ystävää. Hän on vain niin nuori että sitä on vaikea käsittää, että miten joku voidaan viedä pois meiltä. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka ansaitsisivat kuoleman. Vaikka näin ei saisi ajatella. Minusta silti 27-vuotiaan naisen elämä olisi vielä edessä, eikä takana päin.

Eniten pelottaa äidin puolesta. Hän kun ei ole muutenkaan kovin vahva ihminen, siis henkisesti. Jotenkin osaan jo odottaa sitä, että Koskenkorvaa uppoaa tiuhaan tahtiin hänen elimistöönsä ja puhe alkaa sammaltaa. Toiseksi minä pelkään itseäni, koska itse olen huolissani äidistä. Enkä myöskään itse henkisesti vahva. Tästä pitää vain selvitä. Kaikin voimin.

<3

Keittiössä järjestelin kulhot ja aineet hyvin ennen kuin aloin hommiin. Sekoitin kuivat aineet sekaisin, kunnes tajusin, että ei sitä sokeria olisi saanut vielä laittaa sinne jauhojen ja muiden kuivien aineiden sekaan, vaan piti vatkata munat ja sokeri ensin keskenään. No tämähän oli vasta alkua ja jotenkin selvisin siitä. Seuraavaksi laitoin pohjan uuniin ja aloin valmistella tyytyväisenä kuorrutusta. Keitin kahvia, sekoittelin kuivia aineita... Pohja oli ollut uunissa jo yli puolet siitä ajasta, mitä sen piti siellä olla. Käännyin katsomaan uunin sisälle ja huomasin liedellä kattilan missä oli unohtamani sulanut voi. Miten se voi olla mahdollista että tyrin jo toisen kerran, unohdin voin pohjasta! Toivoin, ettei pohjasta tule ihan kuiva ja kova. Pohja pois uunista ja vielä viimeistely kuorrutukselle, lisäsin kuorrutukseen sulanutta voita, niinkuin pitikin. Mutta kas kummaa osasin vähän lisää kämmätä ja laitoin sitä hivenen liikaa.

Lopulta mokkapaloistani tuli rasvapommien rasvapommeja. Hahhha. Olen oikeasti aina osannut tehdä ruokaa. Kai se mokaaminen johtuu vain siitä, kun on niin ahneuksissaan ja unohtelee ainekset sun muut.

Nyt menenkin tästä maistelemaan niitä, jos niistä olisikin tullut ihan syötäviä..

Olen siis naispuolinen nuori, pian 18-vuotias tytteli täältä Varsinais-Suomesta. Ensi syksynä lähtee käyntiin viimeinen vuosi lukiossa.(Ainakin toivonmukaan.) Minkäännäköisiä harrastuksia minulle ei ole, jotka liittyisivät liikuntaan. Lähinnä puudutan persettäni tässä tietokonepöydän ääressä, säveltelen omia kappaleita, soitan pianoa ja silloin tällöin piirrän omaksi ilokseni. Jostain kumman syystä kavereitakin on kertynyt elämän aikana muutamia, parhaimpia kuitenkin vain vähän. Tottahan toki elämässäni on niitä synkkiäkin puolia, sitä kai kutsutaan joksikin murrosiän riehumisvaiheeksi, joka nyt pikku hiljaa alkaa rapista pois. Perheeseeni kuuluu karusti sanottuna puolirampa alkoholisti äiti, ahkerasti töitä tekevä isä, sekä maailman isoin ja ihanin isoveli mitä tiedän. Poikaystävänkin olen saanut hankittua, niiden kaikkien yhdenillan-juttujen jälkeen. Eihän tätä yhteiseloa nyt kauan ole kestänyt, mutta sisimmässäni tunnen, että tämä voisi jopa kestää. Ikäeroakaan minulla ja poikaystävälläni ei ole kuin 2 vuotta. (Hän on siis meistä se vanhempi.)

Tämä tässä kaikessa lyhykäisyydessään.

Myöhemmin tulen kirjoittamaan kaikista kommelluksista, draamoista ja muista mieltäni askarruttavista asioista.